Pikkuhiljaa...

Kävin aamulla ortopedin vastaanotolla jälkitarkastuksessa. Polven liikkuvuus todettiin hyväksi. Jalka menee suoraksi, vaikkakin se sattuu. Sain polven koukkuun 130 asteen kulmaan, mikä on ilmeisesti myös hyvä tulos. Tähän mennessä polvea on saanut koukistaa ainoastaan 90 asteen kulmaan, joten nyt on "vapaammat jalat", jos niin voi sanoa. Olen jumpannut polvea parhaani mukaan ja huomannut kehityksen, joten ei tullut yllätyksenä, että liikkuvuus on hyvä.

Kävelyn suhteen asia on taas vähän eri. En tiedä, mitä ihmeparantumista mää oikein toivoin... Hatanpään käytävällä meinasi tulla stoppi, kun yritin astua ilman keppejä. Vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun periaatteessa tiedät, mitä pitäisi tehdä, mutta korvien välistä ei tule yhtään apuja sen ensimmäisen askeleen ottamiseen. Aikani siinä seisoin, ja tätini piti samalla käsivarrestani kiinni.

Ensimmäinen askel oli korkeintaan 10 sentin pituinen, mutta se oli askel. Tuntui todella erikoiselta. Kuusi viikkoa sitten osasin kävellä. Mitä tässä oikein on tapahtunut? Muutama uusi yritys siihen perään, ja hommaa voisi kutsua katkokävelyksi. Ontuvaa touhua. Kepit alkoi tuntumaan siinä kohtaa aikas mukavilta ja turvallisilta kavereilta, vaikka olen jo pitkään halunnut päästä niistä eroon.

Kepit kuitenkin kulkee vielä matkassa. Muutama askel niiden kanssa, ja muutama ilman. Soveltaen. Huomenna alkaa fysioterapia, ja kai maar mää joskus sitten pystyn taas oikeasti kävelemään. Pikkuhiljaa...

Viikko vain, ja kepit nurkkaan heittää sain?

Jos joku muistaa vanhan valokuvamainoksen tunnarin, niin tietää, mikä melodia mulla soi päässä just nyt. "En enää jaksa odottaa, ei kauempaa, ei kestää saa..." Viikon päästä mulla on polvileikkauksen jälkitarkastus, ja kepit pitäis sen jälkeen saada jättää Hatanpään apuvälineyksikköön.

Viisi viikkoa keppien kanssa pelleilyä takana, ja hermo on kireellä. Yks kaunis päivä kaikki on ihan jees, mut välillä ei luonnistu mikään ja itku ei oo kaukana. Tuskaista toimintaa. Pari viikkoa olen saanut varata jalalle puolipainolla, mutta pienikin virheliike vihlaisee. Muutaman kerran olen kepeillä kompuroinut sen verran huolella, että... auts! Tällä hetkellä tuntuu vielä mahdottomalta skenaariolta, että viikon päästä pystyisin astumaan jalalla ilman tukea.

Polvessa on ulkopuolella ihan siistit arvet, mutta pitkä matka on edessä vielä, jotta syvemmällä polvessa olisi kaikki ok. Polvibileet taitaa mennä sinne joulukuulle helposti. Kriteerinä bileille on se, että pystyn tanssimaan pöydillä. Niitä bileitä odotellessa voi vaikka... odottaa lisää. Ei mulla muuta.

Vanha koira oppii uusia temppuja vol. 2

Taisi olla 10. päivä leikkauksen jälkeen, ja mä olin ekan kerran yksin kotona koko päivän. Tuli nälkä. Konkkasin keittiöön. Otin tiskikaapista lautasen. Laitoin siihen sapuskaa. Otin lautasen käteen. Ai niin. Enhän mä saa tätä vietyä käsissä. Aikaisemmin olin istahtanut keittokomeron ainoalle tuolille, ja tylsistyneenä siinä sit jotain syönyt.

Sillä kertaa päätin, että mähän vien sen lautasen mukanani olohuoneeseen. Matkahan siis ei ole pitkä. Tällä kertaa onneksi, sillä jos mulla olis vähänkin isompi asunto, niin vois nekin jutut, mitä pystyn täällä tekeen, olla mahdottomia muualla. 28,5 neliön asunto on siis tässä suhteessa ihanteellinen.

Okei, takaisin asiaan. Jostain sain idean. Lautanen mikrokuvun sisälle, ja eikun potkimaan mikrokupua eteenpäin lattiaa pitkin olohuoneeseen. Kätevää. Sinnehän mahtuu muutakin kamaa tarvittaessa. Nykyään olen sitten ruoasta ja lautasen mallista riippuen kuljettanut lautasia joko mikrokuvun, talouspaperin tai uusimpana uutuutena keittiöpyyhkeen päällä. Talouspaperi oli nimittäin eilen sopivasti loppu.

Kyllä kupu tykkää!

Joskus sitä haluaa tietysti kylmää vettäkin. Sängyn vierellä olevat äidin tuomat jo lämmenneet litkut eivät aina houkuttele. Erään kerran muistinkin, että mulla on kaapissa kannellinen muovitörppö. Vesi ei siitä läisky yli. Muistin myös, että mulla on rintaliivit päällä. No nehän on sambistalle tuttu säilytyspaikka - ainakin Rio de Janeirossa. Kyllä rintsikoissa nyt yhden muovitörpönkin kuljettaa. Helposti.

Vanha koira oppii uusia temppuja vol. 1

Oon tässä muutamana päivänä ajatellut, että pitäisi taas kirjoittaa jotain. Äitikin kyseli, että onko häneltä mennyt ohi mun kirjoituksia. Sanoin että en oo kirjoittanut. Hassua muuten, että äiti haluais vielä lukea jotain, kun melkein joka päivä on tässä käynyt auttamassa. Ei vaan ole huvittanut kirjoittaa. Sitäpaitsi mieli olisi tehnyt vain valittaa. Nyt ajattelin miettiä jotain myönteistä.

Okei, eli lähtökohtaisesti systeemit on mennyt ihan uusiksi leikkauksen jälkeen. Mulla on käytössä vain toinen jalka, ja molemmat kädet kiinni kepeissä. Check. Ainoa "toiminto", jossa tunnen itseni ns. normaaliksi, on se, kun makaan sängyssä selälläni. Siinä se about sitten onkin. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän tuskaa. No niin, ettei nyt sit kumminkaan menis valittamiseksi.

Aluksi en päässyt suihkuun moneen päivään. Mulla on kylpyamme, johon ei ollut mitään mahdollisuutta päästä, koska en saanut polvea koukistettua, ja kipu oli... No sitä oli paljon. Parin päivän päästä leikkauksesta piti kuitenkin avata sidos polvesta, ja jotenkin saada suihkutettua polvea. Äiti ja Hannele-täti oli täällä auttamassa mua, ja täti haki parvekkeelta keittiöjakkaran kylpyhuoneeseen. Sain sitten terveen jalan, jakkaran ja tietysti keppien avulla ponnattua itseni istumaan pesukoneen päälle. Siitä sain jotenkin jalan ammeen kaiteen yli, ja täti sitten suihkutteli polvea.

Vielä viimeinen lappu pois...

Sieltähän paljastui jotain nättiä...

Hoplaa, polvi on suihkussa!

Sitten olis pitänyt vielä päästä suihkuun, ja saada hiukset pestyä! No se onnistui sitten sinä päivänä, kun olin jo sopinut, että täti tulisi mua hakemaan iltapivällä ja veisi mut ystäväni kampaamolle pesettämään hiukseni ja äitin luo suihkuun. No siinä päivällä yksin ollessani sisuunnuin, ja päätin kokeilla ihan itse. Fiksua se ei siinä kohtaa kyllä ollut, totesin sen melkein heti, kun kompuroin ammeeseen. Sainkin tädiltä satikutia, kun olin moiseen yksin lähtenyt. Puolustuksena mulla oli se, että otin puhelimen pesukoneen päälle siltä varalta että tarvis soittaa apua. En kunnolla muista enää, miten ammeeseen oikeen pääsin ekan kerran, mut sen muistan, että olihan se aikamoinen hasardi operaatio. 

Nykyään mää konkkaan kipeän jalan ammeen reunan yli siten, että saan kepeistä tukea, kun istun ammeen reunaan. Sitten jätän kepit nojaan lavuaariin, ja astun varovasti tervellä jalalla ammeeseen. Sit koitan vaan pysyä pystyssä yhellä jalalla. 

Hiuksia pestessä joutuu kyl välillä istumaan, kun jalka väsyy. Mulla kun kestää näissä hiuksissa jonkun aikaa... Siinä on sitten sovittamista, ettei jalka mene liikaa koukkuun, kun on liikerajoitus päällä.  Onneks ylös pääsee ottamalla ammeen reunoista kiinni. Ammeesta pääsee taas pois kun laittaa kipeän jalan reunan yli, ottaa lavuaarista ja pesukoneesta tukea ja istahtaa taas varovasti ammeen reunalle. Sit vaan pitää heittää tervekin jalka reunan yli ja astua terveellä jalalla. Enää ei tarvi kuin napata kepit mukaan. Hei se toimii!