Taisi olla 10. päivä leikkauksen jälkeen, ja mä olin ekan kerran yksin kotona koko päivän. Tuli nälkä. Konkkasin keittiöön. Otin tiskikaapista lautasen. Laitoin siihen sapuskaa. Otin lautasen käteen. Ai niin. Enhän mä saa tätä vietyä käsissä. Aikaisemmin olin istahtanut keittokomeron ainoalle tuolille, ja tylsistyneenä siinä sit jotain syönyt.
Sillä kertaa päätin, että mähän vien sen lautasen mukanani olohuoneeseen. Matkahan siis ei ole pitkä. Tällä kertaa onneksi, sillä jos mulla olis vähänkin isompi asunto, niin vois nekin jutut, mitä pystyn täällä tekeen, olla mahdottomia muualla. 28,5 neliön asunto on siis tässä suhteessa ihanteellinen.
Okei, takaisin asiaan. Jostain sain idean. Lautanen mikrokuvun sisälle, ja eikun potkimaan mikrokupua eteenpäin lattiaa pitkin olohuoneeseen. Kätevää. Sinnehän mahtuu muutakin kamaa tarvittaessa. Nykyään olen sitten ruoasta ja lautasen mallista riippuen kuljettanut lautasia joko mikrokuvun, talouspaperin tai uusimpana uutuutena keittiöpyyhkeen päällä. Talouspaperi oli nimittäin eilen sopivasti loppu.
 |
| Kyllä kupu tykkää! |
Joskus sitä haluaa tietysti kylmää vettäkin. Sängyn vierellä olevat äidin tuomat jo lämmenneet litkut eivät aina houkuttele. Erään kerran muistinkin, että mulla on kaapissa kannellinen muovitörppö. Vesi ei siitä läisky yli. Muistin myös, että mulla on rintaliivit päällä. No nehän on sambistalle tuttu säilytyspaikka - ainakin Rio de Janeirossa. Kyllä rintsikoissa nyt yhden muovitörpönkin kuljettaa. Helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti