Pikkuhiljaa...

Kävin aamulla ortopedin vastaanotolla jälkitarkastuksessa. Polven liikkuvuus todettiin hyväksi. Jalka menee suoraksi, vaikkakin se sattuu. Sain polven koukkuun 130 asteen kulmaan, mikä on ilmeisesti myös hyvä tulos. Tähän mennessä polvea on saanut koukistaa ainoastaan 90 asteen kulmaan, joten nyt on "vapaammat jalat", jos niin voi sanoa. Olen jumpannut polvea parhaani mukaan ja huomannut kehityksen, joten ei tullut yllätyksenä, että liikkuvuus on hyvä.

Kävelyn suhteen asia on taas vähän eri. En tiedä, mitä ihmeparantumista mää oikein toivoin... Hatanpään käytävällä meinasi tulla stoppi, kun yritin astua ilman keppejä. Vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun periaatteessa tiedät, mitä pitäisi tehdä, mutta korvien välistä ei tule yhtään apuja sen ensimmäisen askeleen ottamiseen. Aikani siinä seisoin, ja tätini piti samalla käsivarrestani kiinni.

Ensimmäinen askel oli korkeintaan 10 sentin pituinen, mutta se oli askel. Tuntui todella erikoiselta. Kuusi viikkoa sitten osasin kävellä. Mitä tässä oikein on tapahtunut? Muutama uusi yritys siihen perään, ja hommaa voisi kutsua katkokävelyksi. Ontuvaa touhua. Kepit alkoi tuntumaan siinä kohtaa aikas mukavilta ja turvallisilta kavereilta, vaikka olen jo pitkään halunnut päästä niistä eroon.

Kepit kuitenkin kulkee vielä matkassa. Muutama askel niiden kanssa, ja muutama ilman. Soveltaen. Huomenna alkaa fysioterapia, ja kai maar mää joskus sitten pystyn taas oikeasti kävelemään. Pikkuhiljaa...