Pikkuhiljaa...

Kävin aamulla ortopedin vastaanotolla jälkitarkastuksessa. Polven liikkuvuus todettiin hyväksi. Jalka menee suoraksi, vaikkakin se sattuu. Sain polven koukkuun 130 asteen kulmaan, mikä on ilmeisesti myös hyvä tulos. Tähän mennessä polvea on saanut koukistaa ainoastaan 90 asteen kulmaan, joten nyt on "vapaammat jalat", jos niin voi sanoa. Olen jumpannut polvea parhaani mukaan ja huomannut kehityksen, joten ei tullut yllätyksenä, että liikkuvuus on hyvä.

Kävelyn suhteen asia on taas vähän eri. En tiedä, mitä ihmeparantumista mää oikein toivoin... Hatanpään käytävällä meinasi tulla stoppi, kun yritin astua ilman keppejä. Vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun periaatteessa tiedät, mitä pitäisi tehdä, mutta korvien välistä ei tule yhtään apuja sen ensimmäisen askeleen ottamiseen. Aikani siinä seisoin, ja tätini piti samalla käsivarrestani kiinni.

Ensimmäinen askel oli korkeintaan 10 sentin pituinen, mutta se oli askel. Tuntui todella erikoiselta. Kuusi viikkoa sitten osasin kävellä. Mitä tässä oikein on tapahtunut? Muutama uusi yritys siihen perään, ja hommaa voisi kutsua katkokävelyksi. Ontuvaa touhua. Kepit alkoi tuntumaan siinä kohtaa aikas mukavilta ja turvallisilta kavereilta, vaikka olen jo pitkään halunnut päästä niistä eroon.

Kepit kuitenkin kulkee vielä matkassa. Muutama askel niiden kanssa, ja muutama ilman. Soveltaen. Huomenna alkaa fysioterapia, ja kai maar mää joskus sitten pystyn taas oikeasti kävelemään. Pikkuhiljaa...

Viikko vain, ja kepit nurkkaan heittää sain?

Jos joku muistaa vanhan valokuvamainoksen tunnarin, niin tietää, mikä melodia mulla soi päässä just nyt. "En enää jaksa odottaa, ei kauempaa, ei kestää saa..." Viikon päästä mulla on polvileikkauksen jälkitarkastus, ja kepit pitäis sen jälkeen saada jättää Hatanpään apuvälineyksikköön.

Viisi viikkoa keppien kanssa pelleilyä takana, ja hermo on kireellä. Yks kaunis päivä kaikki on ihan jees, mut välillä ei luonnistu mikään ja itku ei oo kaukana. Tuskaista toimintaa. Pari viikkoa olen saanut varata jalalle puolipainolla, mutta pienikin virheliike vihlaisee. Muutaman kerran olen kepeillä kompuroinut sen verran huolella, että... auts! Tällä hetkellä tuntuu vielä mahdottomalta skenaariolta, että viikon päästä pystyisin astumaan jalalla ilman tukea.

Polvessa on ulkopuolella ihan siistit arvet, mutta pitkä matka on edessä vielä, jotta syvemmällä polvessa olisi kaikki ok. Polvibileet taitaa mennä sinne joulukuulle helposti. Kriteerinä bileille on se, että pystyn tanssimaan pöydillä. Niitä bileitä odotellessa voi vaikka... odottaa lisää. Ei mulla muuta.

Vanha koira oppii uusia temppuja vol. 2

Taisi olla 10. päivä leikkauksen jälkeen, ja mä olin ekan kerran yksin kotona koko päivän. Tuli nälkä. Konkkasin keittiöön. Otin tiskikaapista lautasen. Laitoin siihen sapuskaa. Otin lautasen käteen. Ai niin. Enhän mä saa tätä vietyä käsissä. Aikaisemmin olin istahtanut keittokomeron ainoalle tuolille, ja tylsistyneenä siinä sit jotain syönyt.

Sillä kertaa päätin, että mähän vien sen lautasen mukanani olohuoneeseen. Matkahan siis ei ole pitkä. Tällä kertaa onneksi, sillä jos mulla olis vähänkin isompi asunto, niin vois nekin jutut, mitä pystyn täällä tekeen, olla mahdottomia muualla. 28,5 neliön asunto on siis tässä suhteessa ihanteellinen.

Okei, takaisin asiaan. Jostain sain idean. Lautanen mikrokuvun sisälle, ja eikun potkimaan mikrokupua eteenpäin lattiaa pitkin olohuoneeseen. Kätevää. Sinnehän mahtuu muutakin kamaa tarvittaessa. Nykyään olen sitten ruoasta ja lautasen mallista riippuen kuljettanut lautasia joko mikrokuvun, talouspaperin tai uusimpana uutuutena keittiöpyyhkeen päällä. Talouspaperi oli nimittäin eilen sopivasti loppu.

Kyllä kupu tykkää!

Joskus sitä haluaa tietysti kylmää vettäkin. Sängyn vierellä olevat äidin tuomat jo lämmenneet litkut eivät aina houkuttele. Erään kerran muistinkin, että mulla on kaapissa kannellinen muovitörppö. Vesi ei siitä läisky yli. Muistin myös, että mulla on rintaliivit päällä. No nehän on sambistalle tuttu säilytyspaikka - ainakin Rio de Janeirossa. Kyllä rintsikoissa nyt yhden muovitörpönkin kuljettaa. Helposti.

Vanha koira oppii uusia temppuja vol. 1

Oon tässä muutamana päivänä ajatellut, että pitäisi taas kirjoittaa jotain. Äitikin kyseli, että onko häneltä mennyt ohi mun kirjoituksia. Sanoin että en oo kirjoittanut. Hassua muuten, että äiti haluais vielä lukea jotain, kun melkein joka päivä on tässä käynyt auttamassa. Ei vaan ole huvittanut kirjoittaa. Sitäpaitsi mieli olisi tehnyt vain valittaa. Nyt ajattelin miettiä jotain myönteistä.

Okei, eli lähtökohtaisesti systeemit on mennyt ihan uusiksi leikkauksen jälkeen. Mulla on käytössä vain toinen jalka, ja molemmat kädet kiinni kepeissä. Check. Ainoa "toiminto", jossa tunnen itseni ns. normaaliksi, on se, kun makaan sängyssä selälläni. Siinä se about sitten onkin. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän tuskaa. No niin, ettei nyt sit kumminkaan menis valittamiseksi.

Aluksi en päässyt suihkuun moneen päivään. Mulla on kylpyamme, johon ei ollut mitään mahdollisuutta päästä, koska en saanut polvea koukistettua, ja kipu oli... No sitä oli paljon. Parin päivän päästä leikkauksesta piti kuitenkin avata sidos polvesta, ja jotenkin saada suihkutettua polvea. Äiti ja Hannele-täti oli täällä auttamassa mua, ja täti haki parvekkeelta keittiöjakkaran kylpyhuoneeseen. Sain sitten terveen jalan, jakkaran ja tietysti keppien avulla ponnattua itseni istumaan pesukoneen päälle. Siitä sain jotenkin jalan ammeen kaiteen yli, ja täti sitten suihkutteli polvea.

Vielä viimeinen lappu pois...

Sieltähän paljastui jotain nättiä...

Hoplaa, polvi on suihkussa!

Sitten olis pitänyt vielä päästä suihkuun, ja saada hiukset pestyä! No se onnistui sitten sinä päivänä, kun olin jo sopinut, että täti tulisi mua hakemaan iltapivällä ja veisi mut ystäväni kampaamolle pesettämään hiukseni ja äitin luo suihkuun. No siinä päivällä yksin ollessani sisuunnuin, ja päätin kokeilla ihan itse. Fiksua se ei siinä kohtaa kyllä ollut, totesin sen melkein heti, kun kompuroin ammeeseen. Sainkin tädiltä satikutia, kun olin moiseen yksin lähtenyt. Puolustuksena mulla oli se, että otin puhelimen pesukoneen päälle siltä varalta että tarvis soittaa apua. En kunnolla muista enää, miten ammeeseen oikeen pääsin ekan kerran, mut sen muistan, että olihan se aikamoinen hasardi operaatio. 

Nykyään mää konkkaan kipeän jalan ammeen reunan yli siten, että saan kepeistä tukea, kun istun ammeen reunaan. Sitten jätän kepit nojaan lavuaariin, ja astun varovasti tervellä jalalla ammeeseen. Sit koitan vaan pysyä pystyssä yhellä jalalla. 

Hiuksia pestessä joutuu kyl välillä istumaan, kun jalka väsyy. Mulla kun kestää näissä hiuksissa jonkun aikaa... Siinä on sitten sovittamista, ettei jalka mene liikaa koukkuun, kun on liikerajoitus päällä.  Onneks ylös pääsee ottamalla ammeen reunoista kiinni. Ammeesta pääsee taas pois kun laittaa kipeän jalan reunan yli, ottaa lavuaarista ja pesukoneesta tukea ja istahtaa taas varovasti ammeen reunalle. Sit vaan pitää heittää tervekin jalka reunan yli ja astua terveellä jalalla. Enää ei tarvi kuin napata kepit mukaan. Hei se toimii!

Bingo!

Joo niinhän siinä kävi, että pieniä fiksailuja polveen tehtiin, ja lopulta lääkärikin tuli huoneeseen kertomaan tarkemmin mitä. Nyt kun mulla on kaikki liput ja laput kädessä, on helppo tarkistaa asia. Hauskinta tässä mun mielestä on se, että ne arviot, mitä polven vammasta alkuun sain, pitää kaikki paikkansa.

1) Toukokuussa ortopedin arvio oli:

JOKO

a) kierukkavamma

TAI

b) rustovamma

BINGO! Molemmat löytyy!

a) "Vasemmassa polvessa isohko kierukkarepeämä. Kierukka on revennyt verisuonitetulta alueelta koko takasarven alueelta. Fast fix -ankkureita käytetään kolme kierukan kiinnitykseen." Eli just se kierukkavammavaihtoehto, jota toivoin. Not.

b) "Patellarustossa on hapsuuntumaa gradus II pinnalliseen rustovaurioon sopien. Femurissa on gradus I nukkamaista nivelrustovauriota. Tähän tehdään vaporisaatio." Eli polvilumpiossa ja reisiluussa rustovauriota. Nice x2.


2) Heti rapsahduksen jälkeenhän menin Tammelakeskukseen, jossa lääkäri sanoi, että mulla on kondromalasia. No sehän piti paikkansa: "Patellarustossa on kondromalasiaa. Patella krepitoi." Suomeksi sanottuna polvilumpiossa on rustonpehmentymätauti ja polvi rutisee. I know.

LISÄNUMERO:

3) "Mediaalinen plika, joka katkaistaan." Jaahas.

Reilu kerho

Osastolla puudutus hävisi jossain kohtaa. Leikattu jalka tuntui painavan tonnin, ja kipu polvessa oli jotain järkyttävää. Olin saanut heräämössä lääkettä, tosin vain Panadolia. Osastolla sain Panacodia vielä siihen kaveriksi. Voin kertoa, että ei auttanut. Buranaakin olisi ollut tarjolla, mutta se ei sovellu mulle, enkä usko, että se olisi sen kummemmin auttanutkaan.

Fysioterapeutti tuli melko pian käymään mun huoneessa. Käytiin läpi, miten keppien kanssa kävellään, ja sain kotiohjeet jalan jumppaamista varten. Toinen saamani lappu osasi kertoa toipumisesta enemmän, ja fysioterapeutti kävi nekin ohjeet mun kanssa läpi. Mä olin olettanut, että pari viikkoa ja that's it! Sitten mä oon geimeissä mukana. Olin jo alustavasti varannut opetustuntejakin syyskaudelle, tosin vasta loppukaudesta. Tarkoituksena oli toki jo aiemmin aloittaa sambatuntien ohjaus. NOT. YEAH RIGHT. AS IF. IN YOUR DREAMS. YOU WISH.

Itkuhan siinä tuli. Okei. Ymmärrän kyllä, että murtomaahiihto menee väkisinkin sinne 3 kk:n päähän, ei sillä eikä millään, mutta mites ne muut lajit? Ootko nyt ihan varma? Sopersin siinä sit jotain tanssimisesta, ja siitä et mulla meni jo pilalle pari tärkeetä juttua keväällä ja kesällä. Okei. Ei muuta tilannetta. Eikä tietenkään kannattanut antaa puhtaaksikirjoitettua versiota ohjeesta, ettei vaan mun ketutuskäyrä jäisi liian matalalle.

Kertasin vielä varmuuden vuoksi tilanteen: Siis kuusi viikkoa kepeillä. Kolmeen viikkoon en saa astua vasemmalla jalalla, ja sen jälkeenkin vain puolipainolla. Voimakasta rasitusta aiheuttavaa liikuntaa joskus ja jouluna. Nice.

Fysioterapeutti lähti, ja mä jäin tuijottamaan sitä paperia.

D23.4 Naevus nuchae

Tänään on kulunut tasan viikko leikkauksesta. 168 tuntia sitten mut haettiin heräämöstä osastolle A2. Siinä kohtaa en vielä tiennyt, mitä tuleman pitää kipujen suhteen, koska vasen jalka oli vielä vähän puuduksissa.

Resectio naevus nuchae

Nyt 168 tuntia myöhemmin olen menossa ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen ihmisten ilmoille. Tai no ainakin Tammelakeskuksen terveysasemalle tikkien poistoon. Ennen leikkausta mun piti kääntyä vasemmalle kyljelle, jotta saatiin spinaalipuudutus laitettua. Siinä kohtaa hoitaja siirsi mun ponnaria sivuun ja huomasi mun niskassa luomen. Vastasin myöntävästi, kun hoitaja kysyi, että eikös luomi ole häiritsevässä paikassa ja kipeydy.

Luomi on monesti meinannut revetä, kun kaulakoru on raapaissut sitä tai kun mun hiukset on meinannut hirttää luomen. Muistan, kun viime talvena joku kerta baterian reeneissä mä aloin kiljuun apua, kun näin taas kävi. Timo koitti hiuksia saada irti luomen ympäriltä, mutta ne oli ihan kivasti viiltänyt itsensä luomeen kiinni. En kuitenkaan uskaltautunut neulakammoisena luomen poistoon, vaikka siinäkin kohtaa monet kehotti siihen.

No nyt mun ei tarvitse enää sitä miettiä. Epikriisissä lukee näin: "Potilaalla on niskassa ollut luomi, joka on haitannut pidempään. Tuo asian esille hoitajalle ennen leikkausta. Paikallispuudutuksessa amanuenssi poistaa luomen ja se laitetaan patologille näytteeksi. Iholle laitetaan poistettavat ompeleet."

Leikkauksen jälkeen hoitaja tosiaan kysyi multa, että otetaanko se luomi pois. Siinä kohtaa mulle oli aivan sama, laittaako joku vielä pari puudutuspiikkiä mulle niskaan. Mä olin selvinnyt spinaalipuudutuksestakin, samaan rahaan vaan kaikki piikit! Mun leikkauksen suorittanut lääkäsi sitten ohjasi amanuenssia luomenpoistossa, ja aika näppärästi se tuntui menevän. Normaalisti luomia ei tuolla poisteta, mutta naurahtivat: "Hatanpäällä hyvä palvelu!" Heillä sattui siinä kohtaa olemaan aikaa, koska seuraavan potilaan verikoetuloksia piti odottaa ennen leikkausta. Lisäksi amanuenssille kelpasi harjoitus, joten siinähän olis selkeä win-win -tilanne.

Operaatiot

Tässä mä nyt sohvalla makaan, ja summeri soi juuri. Konkkasin eteiseen avaamaan ovea tädilleni, joka tuli hakemaan mua tikkien poistoon. Äiti puolestaan lähti just. Se kävi vaihtamassa lakanat, imuroimassa ja pesemässä lattiat. Ärsyttää, kun ei itse voi tehdä "mitään." Hyvä kun sain housut jalkaan. Mulla on ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen pitkät housut jalassa, ja niidenkin pukeminen oli operaatio. Piti ensin etsiä sellaiset housut, jotka edes pystyy tunkemaan jalkaan. Meinas vaan kaikki sellaiset olla hukassa. Hermohan siinä meni konkatessa, mutta onnistuin. Seuraava operaatio onkin sit konkata autolle.

It is gone!