Leikkausaamu

Jännityksen lievitystä

Puhelin herätti aamulla viiden aikaan. Unta taisi kertyä kolmisen tuntia. Hatanpäältä lähetetyissä valmistautumisohjeissa neuvottiin pesemään hiukset edellisenä iltana ja poistamaan varpaista kynsilakat. Nämä toimenpiteet jäivät sinne puolenyön tienoille, koska edellisenä iltana olin Marsun kanssa lievittämässä jännitystä.

Oltiin ensin Miamissa syömässä ja Café Europassa kahvilla supisemassa tyttöjen juttuja. Siinä kohtaa unohdin seuraavan päivän leikkauksen kohtuutehokkaasti. Maukka keksi vielä, että ehtisimme Pispalaan katsomaan auringonlaskua. Ei muuta kuin talla pohjaan ja Pispalanharjua kohti. En muista, koska olin viimeksi ollut siellä päin, mutta olipahan kiva käydä kurkkaamassa miltä Pispan koulun ympäristö nykyään näyttää. Samaltahan se näytti kuin silloin, kun sinne kouluaamuina aikanaan tuli kiivettyä. Ajeltiin Pispalassa ja Tahmelassa, ja upeat maisemat hoiti kyllä homman. Kotioven avasin yllättävän levollisin mielin.

Ihan kohta perillä

Olin aamulla menossa Leiko 24 -osastolle jo hyvissä ajoin ennen seitsemää, mutta ovessa luki, että osasto avataan vasta tasalta. Menin hissillä takaisin alas, ja istuskelin ala-aulassa hetken aikaa. Jonkun ajan päästä menin takaisin toiseen kerrokseen katsomaan, joko ovet olisi avattu. Hetkeä aiemmin oven ulkopuolella oli ollut monta kohtalotoveria odottelemassa ovien avaamista, mutta ketään ei enää näkynyt, ja osaston käytäväkin oli tyhjää täynnä. Kaikki olivat hävinneet kuin kusi lumeen. Istahdin Minionin kanssa käytävälle odottemaan, ja siihen ilmestyi pari muutakin potilasta. Muut kutsuttiin ennen mua, ja jäin taas siihen yksin kököttämään. Ajattelin jo hetken, että kai mää oon sit kuitenkin väärässä paikassa tai väärään aikaan - mun säkällä vaikka molempia!

Kyllä mua sit kuitenkin kutsuttiin, ja hetken päästä mulla oli päällä ne ihkut vaaleanpunaiset sairaalapöksyt ja valkoinen selkäpuolelta solmittava kaapu. Hoitaja siinä pukuhuoneessa samalla pakkaili mun kamoja kangassäkkiin. Laitoin vielä Minionista äänet pois, ja toivoin, että näkisimme pian. Taisin siinä kohtaa mainita, että mua jännittää aikas paljon. Hoitaja haki mulle Diapamin, mutta en huomannut, että se olisi vaikuttanut mitenkään. Olin entistä hermostuneempi, kun meille leikkaukseen meneville annettiin vielä infopläjäys fysioterapeutin toimesta. Hän neuvoi meille, kuinka hengitetään ja miten jumpataan jäseniä heräämössä leikkauksen jälkeen verenkierron vilkastamiseksi. Joo joo, joko mennään ennenku mää sekoon?!

Melkein jo perillä

No ei ihan vielä... Lääkärin kanssa piti vielä käydä juttelemassa ennen operaatiota. Se kyseli ne samat kysymykset mitä aiemmin puhelimessa, kun ilmoitti magneettikuvien tuloksista. Sitten hän tsekkasi vielä, että jalassa ei ole haavoja tai hyttysenpuremia. Nilkassa oli pieni raapale, joka läpäisi tarkastuksen, koska se oli jo kuivunut. Taisipa hän vielä laittaa mut siihen lavetille ja väännellä mun jalkaa ristiin rastiin. Ilmeisesti lääkäri vakuuttui siitä, että mun polvi todella pitää leikata. Vai oliko epäilyksen alla, että olisin valepotilas? Toisaalta - onhan niitä valelääkäreitäkin.

Perillä

Astuessani vihreänsävyiseen leikkaussaliin vedin vielä pitkään henkeä kerran jos toisenkin. Onks pakko jos on pakko? Onks pakko jos ei haluu? On. Sitten vaan pötkölleen lavetille, ja heti alkoi tapahtumaan. Neulakammoinen sai kanyylia kämmenselkään ja spinaalipuudutuksen ihan vaan selkään. Hoitaja sanoi, että kanyyli tuntuu enemmän, mutta en uskonut. Olisi pitänyt. Mä en muistanut enää heräämössä koko spinaalipuudutuksen laittamisesta yhtään mitään. _En_yhtään_mitään_

Mä taisin jossain kohtaa kysyä, että joko se puudutus laitettiin. Vastaus oli kyllä. What, joko se meni sinne? Sitten joku vuorostaan kysyi multa, et onko kaikki hyvin. Vastasin että kaikki ok, mutta kerroin olevani vähän pihalla mitä tapahtuu. Joo, näytöstä näin jotain epämääräistä, joka saattoi kuulua mun polven sisuksiin, mutta en ollut yhtään varma. Mulla on kokemusta vaikka mistä, mutta tässä lajissa meni justiinsa neitsyys. Sitäpaitsi jos mun ois pitänyt veikata mitä siellä näytössä näkyi, olisin laittanut panokseni meduusalle. All in for a jellyfish.

"Täällä on toimenpide jo käynnissä"

Sitten sieltä välilakanan (tai whatever se onkaan)  takaa leikkaava lääkäri sanoi: "Täällä on toimenpide jo käynnissä." Kah kehveliä, kaverit olikin jo pistäneet pari reikää meikäläisen polveen ja kameran perään. Mikäs siinä, mäkin tykkään kuvaamisesta. Hivenen häijyltähän se tuntui, kun koko alakroppa oli puuduksissa, ja toimenpiteen aikana liike tuntui oudosti alaselässä. Tuijotin sen reilu puolituntisen sitä näyttöä, ja sitä lapiointia, mikä siellä oli käynnissä. Revennyttä kierukkaa yritettiin tunkea sopivaan väliin, ja mikäli ymmärsin oikein, siinä oli aluksi hivenen vaikeuksia. Sehän meinas karata, ei pysynyt aloillaan. Tullut ilmiselvästi äitiinsä.

Näytöllä näkyi sinivalkoista "lankaa", jolla kierukkaa ilmeisesti kursittiin kasaan. Joka kerta, kun "lanka " katkaistiin, tunsin taas alaselässä jotain. Hassua. Ymmärsin, että siellä polvessa operoitiin jotain muutakin, mutta en kuullut kunnolla mitä lääkäri selitti operaatiota seuranneelle kandille. Lisäksi tekstitykset puuttuivat.