Pikkuhiljaa...

Kävin aamulla ortopedin vastaanotolla jälkitarkastuksessa. Polven liikkuvuus todettiin hyväksi. Jalka menee suoraksi, vaikkakin se sattuu. Sain polven koukkuun 130 asteen kulmaan, mikä on ilmeisesti myös hyvä tulos. Tähän mennessä polvea on saanut koukistaa ainoastaan 90 asteen kulmaan, joten nyt on "vapaammat jalat", jos niin voi sanoa. Olen jumpannut polvea parhaani mukaan ja huomannut kehityksen, joten ei tullut yllätyksenä, että liikkuvuus on hyvä.

Kävelyn suhteen asia on taas vähän eri. En tiedä, mitä ihmeparantumista mää oikein toivoin... Hatanpään käytävällä meinasi tulla stoppi, kun yritin astua ilman keppejä. Vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun periaatteessa tiedät, mitä pitäisi tehdä, mutta korvien välistä ei tule yhtään apuja sen ensimmäisen askeleen ottamiseen. Aikani siinä seisoin, ja tätini piti samalla käsivarrestani kiinni.

Ensimmäinen askel oli korkeintaan 10 sentin pituinen, mutta se oli askel. Tuntui todella erikoiselta. Kuusi viikkoa sitten osasin kävellä. Mitä tässä oikein on tapahtunut? Muutama uusi yritys siihen perään, ja hommaa voisi kutsua katkokävelyksi. Ontuvaa touhua. Kepit alkoi tuntumaan siinä kohtaa aikas mukavilta ja turvallisilta kavereilta, vaikka olen jo pitkään halunnut päästä niistä eroon.

Kepit kuitenkin kulkee vielä matkassa. Muutama askel niiden kanssa, ja muutama ilman. Soveltaen. Huomenna alkaa fysioterapia, ja kai maar mää joskus sitten pystyn taas oikeasti kävelemään. Pikkuhiljaa...

Viikko vain, ja kepit nurkkaan heittää sain?

Jos joku muistaa vanhan valokuvamainoksen tunnarin, niin tietää, mikä melodia mulla soi päässä just nyt. "En enää jaksa odottaa, ei kauempaa, ei kestää saa..." Viikon päästä mulla on polvileikkauksen jälkitarkastus, ja kepit pitäis sen jälkeen saada jättää Hatanpään apuvälineyksikköön.

Viisi viikkoa keppien kanssa pelleilyä takana, ja hermo on kireellä. Yks kaunis päivä kaikki on ihan jees, mut välillä ei luonnistu mikään ja itku ei oo kaukana. Tuskaista toimintaa. Pari viikkoa olen saanut varata jalalle puolipainolla, mutta pienikin virheliike vihlaisee. Muutaman kerran olen kepeillä kompuroinut sen verran huolella, että... auts! Tällä hetkellä tuntuu vielä mahdottomalta skenaariolta, että viikon päästä pystyisin astumaan jalalla ilman tukea.

Polvessa on ulkopuolella ihan siistit arvet, mutta pitkä matka on edessä vielä, jotta syvemmällä polvessa olisi kaikki ok. Polvibileet taitaa mennä sinne joulukuulle helposti. Kriteerinä bileille on se, että pystyn tanssimaan pöydillä. Niitä bileitä odotellessa voi vaikka... odottaa lisää. Ei mulla muuta.

Vanha koira oppii uusia temppuja vol. 2

Taisi olla 10. päivä leikkauksen jälkeen, ja mä olin ekan kerran yksin kotona koko päivän. Tuli nälkä. Konkkasin keittiöön. Otin tiskikaapista lautasen. Laitoin siihen sapuskaa. Otin lautasen käteen. Ai niin. Enhän mä saa tätä vietyä käsissä. Aikaisemmin olin istahtanut keittokomeron ainoalle tuolille, ja tylsistyneenä siinä sit jotain syönyt.

Sillä kertaa päätin, että mähän vien sen lautasen mukanani olohuoneeseen. Matkahan siis ei ole pitkä. Tällä kertaa onneksi, sillä jos mulla olis vähänkin isompi asunto, niin vois nekin jutut, mitä pystyn täällä tekeen, olla mahdottomia muualla. 28,5 neliön asunto on siis tässä suhteessa ihanteellinen.

Okei, takaisin asiaan. Jostain sain idean. Lautanen mikrokuvun sisälle, ja eikun potkimaan mikrokupua eteenpäin lattiaa pitkin olohuoneeseen. Kätevää. Sinnehän mahtuu muutakin kamaa tarvittaessa. Nykyään olen sitten ruoasta ja lautasen mallista riippuen kuljettanut lautasia joko mikrokuvun, talouspaperin tai uusimpana uutuutena keittiöpyyhkeen päällä. Talouspaperi oli nimittäin eilen sopivasti loppu.

Kyllä kupu tykkää!

Joskus sitä haluaa tietysti kylmää vettäkin. Sängyn vierellä olevat äidin tuomat jo lämmenneet litkut eivät aina houkuttele. Erään kerran muistinkin, että mulla on kaapissa kannellinen muovitörppö. Vesi ei siitä läisky yli. Muistin myös, että mulla on rintaliivit päällä. No nehän on sambistalle tuttu säilytyspaikka - ainakin Rio de Janeirossa. Kyllä rintsikoissa nyt yhden muovitörpönkin kuljettaa. Helposti.

Vanha koira oppii uusia temppuja vol. 1

Oon tässä muutamana päivänä ajatellut, että pitäisi taas kirjoittaa jotain. Äitikin kyseli, että onko häneltä mennyt ohi mun kirjoituksia. Sanoin että en oo kirjoittanut. Hassua muuten, että äiti haluais vielä lukea jotain, kun melkein joka päivä on tässä käynyt auttamassa. Ei vaan ole huvittanut kirjoittaa. Sitäpaitsi mieli olisi tehnyt vain valittaa. Nyt ajattelin miettiä jotain myönteistä.

Okei, eli lähtökohtaisesti systeemit on mennyt ihan uusiksi leikkauksen jälkeen. Mulla on käytössä vain toinen jalka, ja molemmat kädet kiinni kepeissä. Check. Ainoa "toiminto", jossa tunnen itseni ns. normaaliksi, on se, kun makaan sängyssä selälläni. Siinä se about sitten onkin. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän tuskaa. No niin, ettei nyt sit kumminkaan menis valittamiseksi.

Aluksi en päässyt suihkuun moneen päivään. Mulla on kylpyamme, johon ei ollut mitään mahdollisuutta päästä, koska en saanut polvea koukistettua, ja kipu oli... No sitä oli paljon. Parin päivän päästä leikkauksesta piti kuitenkin avata sidos polvesta, ja jotenkin saada suihkutettua polvea. Äiti ja Hannele-täti oli täällä auttamassa mua, ja täti haki parvekkeelta keittiöjakkaran kylpyhuoneeseen. Sain sitten terveen jalan, jakkaran ja tietysti keppien avulla ponnattua itseni istumaan pesukoneen päälle. Siitä sain jotenkin jalan ammeen kaiteen yli, ja täti sitten suihkutteli polvea.

Vielä viimeinen lappu pois...

Sieltähän paljastui jotain nättiä...

Hoplaa, polvi on suihkussa!

Sitten olis pitänyt vielä päästä suihkuun, ja saada hiukset pestyä! No se onnistui sitten sinä päivänä, kun olin jo sopinut, että täti tulisi mua hakemaan iltapivällä ja veisi mut ystäväni kampaamolle pesettämään hiukseni ja äitin luo suihkuun. No siinä päivällä yksin ollessani sisuunnuin, ja päätin kokeilla ihan itse. Fiksua se ei siinä kohtaa kyllä ollut, totesin sen melkein heti, kun kompuroin ammeeseen. Sainkin tädiltä satikutia, kun olin moiseen yksin lähtenyt. Puolustuksena mulla oli se, että otin puhelimen pesukoneen päälle siltä varalta että tarvis soittaa apua. En kunnolla muista enää, miten ammeeseen oikeen pääsin ekan kerran, mut sen muistan, että olihan se aikamoinen hasardi operaatio. 

Nykyään mää konkkaan kipeän jalan ammeen reunan yli siten, että saan kepeistä tukea, kun istun ammeen reunaan. Sitten jätän kepit nojaan lavuaariin, ja astun varovasti tervellä jalalla ammeeseen. Sit koitan vaan pysyä pystyssä yhellä jalalla. 

Hiuksia pestessä joutuu kyl välillä istumaan, kun jalka väsyy. Mulla kun kestää näissä hiuksissa jonkun aikaa... Siinä on sitten sovittamista, ettei jalka mene liikaa koukkuun, kun on liikerajoitus päällä.  Onneks ylös pääsee ottamalla ammeen reunoista kiinni. Ammeesta pääsee taas pois kun laittaa kipeän jalan reunan yli, ottaa lavuaarista ja pesukoneesta tukea ja istahtaa taas varovasti ammeen reunalle. Sit vaan pitää heittää tervekin jalka reunan yli ja astua terveellä jalalla. Enää ei tarvi kuin napata kepit mukaan. Hei se toimii!

Bingo!

Joo niinhän siinä kävi, että pieniä fiksailuja polveen tehtiin, ja lopulta lääkärikin tuli huoneeseen kertomaan tarkemmin mitä. Nyt kun mulla on kaikki liput ja laput kädessä, on helppo tarkistaa asia. Hauskinta tässä mun mielestä on se, että ne arviot, mitä polven vammasta alkuun sain, pitää kaikki paikkansa.

1) Toukokuussa ortopedin arvio oli:

JOKO

a) kierukkavamma

TAI

b) rustovamma

BINGO! Molemmat löytyy!

a) "Vasemmassa polvessa isohko kierukkarepeämä. Kierukka on revennyt verisuonitetulta alueelta koko takasarven alueelta. Fast fix -ankkureita käytetään kolme kierukan kiinnitykseen." Eli just se kierukkavammavaihtoehto, jota toivoin. Not.

b) "Patellarustossa on hapsuuntumaa gradus II pinnalliseen rustovaurioon sopien. Femurissa on gradus I nukkamaista nivelrustovauriota. Tähän tehdään vaporisaatio." Eli polvilumpiossa ja reisiluussa rustovauriota. Nice x2.


2) Heti rapsahduksen jälkeenhän menin Tammelakeskukseen, jossa lääkäri sanoi, että mulla on kondromalasia. No sehän piti paikkansa: "Patellarustossa on kondromalasiaa. Patella krepitoi." Suomeksi sanottuna polvilumpiossa on rustonpehmentymätauti ja polvi rutisee. I know.

LISÄNUMERO:

3) "Mediaalinen plika, joka katkaistaan." Jaahas.

Reilu kerho

Osastolla puudutus hävisi jossain kohtaa. Leikattu jalka tuntui painavan tonnin, ja kipu polvessa oli jotain järkyttävää. Olin saanut heräämössä lääkettä, tosin vain Panadolia. Osastolla sain Panacodia vielä siihen kaveriksi. Voin kertoa, että ei auttanut. Buranaakin olisi ollut tarjolla, mutta se ei sovellu mulle, enkä usko, että se olisi sen kummemmin auttanutkaan.

Fysioterapeutti tuli melko pian käymään mun huoneessa. Käytiin läpi, miten keppien kanssa kävellään, ja sain kotiohjeet jalan jumppaamista varten. Toinen saamani lappu osasi kertoa toipumisesta enemmän, ja fysioterapeutti kävi nekin ohjeet mun kanssa läpi. Mä olin olettanut, että pari viikkoa ja that's it! Sitten mä oon geimeissä mukana. Olin jo alustavasti varannut opetustuntejakin syyskaudelle, tosin vasta loppukaudesta. Tarkoituksena oli toki jo aiemmin aloittaa sambatuntien ohjaus. NOT. YEAH RIGHT. AS IF. IN YOUR DREAMS. YOU WISH.

Itkuhan siinä tuli. Okei. Ymmärrän kyllä, että murtomaahiihto menee väkisinkin sinne 3 kk:n päähän, ei sillä eikä millään, mutta mites ne muut lajit? Ootko nyt ihan varma? Sopersin siinä sit jotain tanssimisesta, ja siitä et mulla meni jo pilalle pari tärkeetä juttua keväällä ja kesällä. Okei. Ei muuta tilannetta. Eikä tietenkään kannattanut antaa puhtaaksikirjoitettua versiota ohjeesta, ettei vaan mun ketutuskäyrä jäisi liian matalalle.

Kertasin vielä varmuuden vuoksi tilanteen: Siis kuusi viikkoa kepeillä. Kolmeen viikkoon en saa astua vasemmalla jalalla, ja sen jälkeenkin vain puolipainolla. Voimakasta rasitusta aiheuttavaa liikuntaa joskus ja jouluna. Nice.

Fysioterapeutti lähti, ja mä jäin tuijottamaan sitä paperia.

D23.4 Naevus nuchae

Tänään on kulunut tasan viikko leikkauksesta. 168 tuntia sitten mut haettiin heräämöstä osastolle A2. Siinä kohtaa en vielä tiennyt, mitä tuleman pitää kipujen suhteen, koska vasen jalka oli vielä vähän puuduksissa.

Resectio naevus nuchae

Nyt 168 tuntia myöhemmin olen menossa ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen ihmisten ilmoille. Tai no ainakin Tammelakeskuksen terveysasemalle tikkien poistoon. Ennen leikkausta mun piti kääntyä vasemmalle kyljelle, jotta saatiin spinaalipuudutus laitettua. Siinä kohtaa hoitaja siirsi mun ponnaria sivuun ja huomasi mun niskassa luomen. Vastasin myöntävästi, kun hoitaja kysyi, että eikös luomi ole häiritsevässä paikassa ja kipeydy.

Luomi on monesti meinannut revetä, kun kaulakoru on raapaissut sitä tai kun mun hiukset on meinannut hirttää luomen. Muistan, kun viime talvena joku kerta baterian reeneissä mä aloin kiljuun apua, kun näin taas kävi. Timo koitti hiuksia saada irti luomen ympäriltä, mutta ne oli ihan kivasti viiltänyt itsensä luomeen kiinni. En kuitenkaan uskaltautunut neulakammoisena luomen poistoon, vaikka siinäkin kohtaa monet kehotti siihen.

No nyt mun ei tarvitse enää sitä miettiä. Epikriisissä lukee näin: "Potilaalla on niskassa ollut luomi, joka on haitannut pidempään. Tuo asian esille hoitajalle ennen leikkausta. Paikallispuudutuksessa amanuenssi poistaa luomen ja se laitetaan patologille näytteeksi. Iholle laitetaan poistettavat ompeleet."

Leikkauksen jälkeen hoitaja tosiaan kysyi multa, että otetaanko se luomi pois. Siinä kohtaa mulle oli aivan sama, laittaako joku vielä pari puudutuspiikkiä mulle niskaan. Mä olin selvinnyt spinaalipuudutuksestakin, samaan rahaan vaan kaikki piikit! Mun leikkauksen suorittanut lääkäsi sitten ohjasi amanuenssia luomenpoistossa, ja aika näppärästi se tuntui menevän. Normaalisti luomia ei tuolla poisteta, mutta naurahtivat: "Hatanpäällä hyvä palvelu!" Heillä sattui siinä kohtaa olemaan aikaa, koska seuraavan potilaan verikoetuloksia piti odottaa ennen leikkausta. Lisäksi amanuenssille kelpasi harjoitus, joten siinähän olis selkeä win-win -tilanne.

Operaatiot

Tässä mä nyt sohvalla makaan, ja summeri soi juuri. Konkkasin eteiseen avaamaan ovea tädilleni, joka tuli hakemaan mua tikkien poistoon. Äiti puolestaan lähti just. Se kävi vaihtamassa lakanat, imuroimassa ja pesemässä lattiat. Ärsyttää, kun ei itse voi tehdä "mitään." Hyvä kun sain housut jalkaan. Mulla on ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen pitkät housut jalassa, ja niidenkin pukeminen oli operaatio. Piti ensin etsiä sellaiset housut, jotka edes pystyy tunkemaan jalkaan. Meinas vaan kaikki sellaiset olla hukassa. Hermohan siinä meni konkatessa, mutta onnistuin. Seuraava operaatio onkin sit konkata autolle.

It is gone!

Leikkausaamu

Jännityksen lievitystä

Puhelin herätti aamulla viiden aikaan. Unta taisi kertyä kolmisen tuntia. Hatanpäältä lähetetyissä valmistautumisohjeissa neuvottiin pesemään hiukset edellisenä iltana ja poistamaan varpaista kynsilakat. Nämä toimenpiteet jäivät sinne puolenyön tienoille, koska edellisenä iltana olin Marsun kanssa lievittämässä jännitystä.

Oltiin ensin Miamissa syömässä ja Café Europassa kahvilla supisemassa tyttöjen juttuja. Siinä kohtaa unohdin seuraavan päivän leikkauksen kohtuutehokkaasti. Maukka keksi vielä, että ehtisimme Pispalaan katsomaan auringonlaskua. Ei muuta kuin talla pohjaan ja Pispalanharjua kohti. En muista, koska olin viimeksi ollut siellä päin, mutta olipahan kiva käydä kurkkaamassa miltä Pispan koulun ympäristö nykyään näyttää. Samaltahan se näytti kuin silloin, kun sinne kouluaamuina aikanaan tuli kiivettyä. Ajeltiin Pispalassa ja Tahmelassa, ja upeat maisemat hoiti kyllä homman. Kotioven avasin yllättävän levollisin mielin.

Ihan kohta perillä

Olin aamulla menossa Leiko 24 -osastolle jo hyvissä ajoin ennen seitsemää, mutta ovessa luki, että osasto avataan vasta tasalta. Menin hissillä takaisin alas, ja istuskelin ala-aulassa hetken aikaa. Jonkun ajan päästä menin takaisin toiseen kerrokseen katsomaan, joko ovet olisi avattu. Hetkeä aiemmin oven ulkopuolella oli ollut monta kohtalotoveria odottelemassa ovien avaamista, mutta ketään ei enää näkynyt, ja osaston käytäväkin oli tyhjää täynnä. Kaikki olivat hävinneet kuin kusi lumeen. Istahdin Minionin kanssa käytävälle odottemaan, ja siihen ilmestyi pari muutakin potilasta. Muut kutsuttiin ennen mua, ja jäin taas siihen yksin kököttämään. Ajattelin jo hetken, että kai mää oon sit kuitenkin väärässä paikassa tai väärään aikaan - mun säkällä vaikka molempia!

Kyllä mua sit kuitenkin kutsuttiin, ja hetken päästä mulla oli päällä ne ihkut vaaleanpunaiset sairaalapöksyt ja valkoinen selkäpuolelta solmittava kaapu. Hoitaja siinä pukuhuoneessa samalla pakkaili mun kamoja kangassäkkiin. Laitoin vielä Minionista äänet pois, ja toivoin, että näkisimme pian. Taisin siinä kohtaa mainita, että mua jännittää aikas paljon. Hoitaja haki mulle Diapamin, mutta en huomannut, että se olisi vaikuttanut mitenkään. Olin entistä hermostuneempi, kun meille leikkaukseen meneville annettiin vielä infopläjäys fysioterapeutin toimesta. Hän neuvoi meille, kuinka hengitetään ja miten jumpataan jäseniä heräämössä leikkauksen jälkeen verenkierron vilkastamiseksi. Joo joo, joko mennään ennenku mää sekoon?!

Melkein jo perillä

No ei ihan vielä... Lääkärin kanssa piti vielä käydä juttelemassa ennen operaatiota. Se kyseli ne samat kysymykset mitä aiemmin puhelimessa, kun ilmoitti magneettikuvien tuloksista. Sitten hän tsekkasi vielä, että jalassa ei ole haavoja tai hyttysenpuremia. Nilkassa oli pieni raapale, joka läpäisi tarkastuksen, koska se oli jo kuivunut. Taisipa hän vielä laittaa mut siihen lavetille ja väännellä mun jalkaa ristiin rastiin. Ilmeisesti lääkäri vakuuttui siitä, että mun polvi todella pitää leikata. Vai oliko epäilyksen alla, että olisin valepotilas? Toisaalta - onhan niitä valelääkäreitäkin.

Perillä

Astuessani vihreänsävyiseen leikkaussaliin vedin vielä pitkään henkeä kerran jos toisenkin. Onks pakko jos on pakko? Onks pakko jos ei haluu? On. Sitten vaan pötkölleen lavetille, ja heti alkoi tapahtumaan. Neulakammoinen sai kanyylia kämmenselkään ja spinaalipuudutuksen ihan vaan selkään. Hoitaja sanoi, että kanyyli tuntuu enemmän, mutta en uskonut. Olisi pitänyt. Mä en muistanut enää heräämössä koko spinaalipuudutuksen laittamisesta yhtään mitään. _En_yhtään_mitään_

Mä taisin jossain kohtaa kysyä, että joko se puudutus laitettiin. Vastaus oli kyllä. What, joko se meni sinne? Sitten joku vuorostaan kysyi multa, et onko kaikki hyvin. Vastasin että kaikki ok, mutta kerroin olevani vähän pihalla mitä tapahtuu. Joo, näytöstä näin jotain epämääräistä, joka saattoi kuulua mun polven sisuksiin, mutta en ollut yhtään varma. Mulla on kokemusta vaikka mistä, mutta tässä lajissa meni justiinsa neitsyys. Sitäpaitsi jos mun ois pitänyt veikata mitä siellä näytössä näkyi, olisin laittanut panokseni meduusalle. All in for a jellyfish.

"Täällä on toimenpide jo käynnissä"

Sitten sieltä välilakanan (tai whatever se onkaan)  takaa leikkaava lääkäri sanoi: "Täällä on toimenpide jo käynnissä." Kah kehveliä, kaverit olikin jo pistäneet pari reikää meikäläisen polveen ja kameran perään. Mikäs siinä, mäkin tykkään kuvaamisesta. Hivenen häijyltähän se tuntui, kun koko alakroppa oli puuduksissa, ja toimenpiteen aikana liike tuntui oudosti alaselässä. Tuijotin sen reilu puolituntisen sitä näyttöä, ja sitä lapiointia, mikä siellä oli käynnissä. Revennyttä kierukkaa yritettiin tunkea sopivaan väliin, ja mikäli ymmärsin oikein, siinä oli aluksi hivenen vaikeuksia. Sehän meinas karata, ei pysynyt aloillaan. Tullut ilmiselvästi äitiinsä.

Näytöllä näkyi sinivalkoista "lankaa", jolla kierukkaa ilmeisesti kursittiin kasaan. Joka kerta, kun "lanka " katkaistiin, tunsin taas alaselässä jotain. Hassua. Ymmärsin, että siellä polvessa operoitiin jotain muutakin, mutta en kuullut kunnolla mitä lääkäri selitti operaatiota seuranneelle kandille. Lisäksi tekstitykset puuttuivat.

No vähän voi kokeilla

Säät vaihtelee, Weckman pysyy

Pakkohan sitä oli kokeilla kaikenlaista aina välillä, kivun sallimissa rajoissa. Niitä rajoja oli vaan vähän hankala tunnistaa, kun jonain päivänä kävely sattui, mutta toisena taas ei. Yhtäkkiä tulikin takapakkia tyhjästä, ja toisaalta tyhjää meni takapakkiin. Tässäkin kohtaa vanha mainoslausahdus pitää hyvin kutinsa: Säät vaihtelee, Weckman pysyy.

Sambaa

Tulihan sitä välillä tanssittua pikkupätkiä, kun piti tehdä/opettaa koreografioita esiintymisiä varten, ja taisinpa lavalla laulaessa itsekin vähän innostua tanssiin. Show must go on. Mitään kunnon treenejä en toki pystynyt vetään, enkä niitä pidettyjäkään kunnolla. Joku muu sai näyttää liikkeitä, varsinkin niitä, mitä en yksinkertaisesti pystynyt tekemään. Mutta siinä mä notkuin mukana, minkä pystyin.

Maikun kanssa kuvattiin jälleen jossain kohtaa treenivideota, jotta koreografiassa esiintyvät voisivat muistella liikkeitä myös itsekseen. Koreon fantasiaosuus oli tehty kahdelle tanssijalle, ja ne kaksi tanssijaa piti videolle saada. No eihän sitä koreoo osannut siinä vaiheessa ketkään muut kuin tekijät, joten ei muuta ku kepin kanssa heilumaan videolle.

Saanen esittää keppikoreografian:

Uudet Säännöt

Huhtikuun alusta lähtien kirjoitettiin uudet säännöt, joita en itsekään vielä tiennyt. Opin ne matkan varrella.

1: Älä tanssi sambaa. Älä opeta, älä mitään.

2: Älä treenaa cheerleadingiä. Älä edes kuvittele.

3: Älä suorista jalkaa.

4: Älä suorista jalkaa varsinkaan kun kävelet.

5: Älä laita jalkaa koukkuun.

6: Älä kyykisty.

7: Älä kyykisty edes silleen vähän vaan.

8: Älä anna liikaa painoa vasemmalle jalalle.

9: Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

10: Älä riko kohtia 1-9 edes juovuksissa, paitsi jos on pakko.

Kesä meni ja magneettikuvaus tuli

Kun aikansa odottaa...

Päivälleen tasan neljä kuukautta rusahduksesta. Elokuun 1. päivä. SE päivä, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. En voinut uskoa, että tänään on SE päivä. Karmea flunssa oli päällä, mutta se ei tällä kertaa niin haitannut, koska tänään on SE päivä. Magneettikuvaus oli mulle entuudestaan tuttu, joten se ei sinänsä jännittänyt. Olin vain täpinöissäni siitä, että vihdoin alkoi selvitä, mikä polvessa on hajalla.

Mulle oli varattuna kuvauksen tuloksia varten lääkärin soittoaika muutaman päivän päästä kuvauksesta, 6.8. Siinä kohtaa odotus tuntui piiiiiitkältä, vaikka olin jo neljä kuukautta kamppaillut polven kanssa. Soittoaika oli määritelty klo 9-16. Pidin aamusta alkaen koko ajan puhelinta mukana. Äänet täysillä. Puhelin soi lounastauolla kerran ja toisenkin. Kolmas kerta toden sanoo. Edellisen puhelun jouduin katkaisemaan kesken, kun huomasin, että 03-alkuisesta numerosta tuli se kolmas puhelu. Ortopedi soitti.

"Mulla on nää magneettikuvat tässä."

NO KERRO NYT HYVÄ IHMINEN!!! No eihän se heti kertonut. Kysyi ensin, mitä polvelle kuuluu. Ja mähän kerroin, että ei kuulu hyvää, ja taisin kertoa kaikki oireet melko painokkaasti. Kärsivällisyys oli lopussa. Päässäni pyöri miljoona ajatusta, ja tuntui siltä, että ortopedin seuraava lause olisi ollut: "Ei siinä polvessa mitään vikaa ole." Onneksi se oli vain tunne. Ortopedi kertoi, että kuvissa näkyy, että kierukka on revennyt. JES! Tai no siis ei tietenkään kiva juttu, mutta eipä tullut niin sanotusti puunkaan takaa. Se puu oli jo kauan sitten kaatunut ukkosmyrskyssä. Melkein lipsautin suustani: "Miksi ihmeessä kysyit mitä polvelle kuuluu, jos kerran tiesit, että kierukka on revennyt?!!!"

"Mitä nyt tapahtuu?"

Ortopedi sanoi, että polvi pitäisi tähystää. Kuvien perusteella ei voitu sanoa, mikä operaatio tulisi kyseeseen. Sen näkisi vasta tähystyksessä. Vaihtoehtoina oli revenneen osan poistaminen tai kierukan kiinnittäminen. Jälkimmäisessä olisi pidempi toipumisaika. Kävimme läpi mahdolliset terveydelliset esteet leikkaukselle. Niitä ei ollut, joten sovimme, että Leiko 24 -yksikön hoidonsuunnittelija ottaa yhteyttä. Ja olipahan yllättävää kuulla, että tähystykseen löytyy aikoja "ihan hyvin" Hivenen tuota määrittelyä epäilin siinä kohtaa. Työkaverit täydensivät kahvitauolla tuota lausetta: "Ihan hyvin aikoja... ensi vuonna."

Etanapostiyllätys

Perjantai 8.8. Noukin töistä tullessani postin eteisestä. "Tampereen Kaupunki, Hyvinvointipalvelut" luki kirjekuoressa. Jep... Olin olettanut, että hoidonsuunnittelija soittaisi minulle. No mutta kirjekin on kiva. Muutama paperi siinä sitten olikin. Ensimmäinen paperi oli kutsu puhelinhaastatteluun. Paperissa minulle kerrottiin, että olen menossa polvileikkaukseen. Hoidonsuunnittelija soittaisi tiistaina 12.8. klo 8-16. Okei, eli taas päivystetään puhelimen äärellä. Ja höh, miksei se voinut soittaa jo eilen, tänään tai soittaisi edes maanantaina. No okei, tiistai it is.

Sivun alalaidassa mainittiin onneksi vielä pari juttua: "Mikäli käytätte Omega 3-valmisteita, niin jättäkää ne ottamatta toimepiteeseen saakka." Ja siis mitä??!! "Toimenpideaikanne on seuraavalla sivulla." No olisitte sen laittaneet siihen ekalle sivulle! Kädet tärisi, kun laitoin ekan paperin sivuun ja katsoin sitä SEURAAVAA SIVUA. 

"Teille on varattu toimenpideaika Hatanpään kantasairaalaan polvileikkaukseen torstaina 14.8.2014. Pyydämme Teitä ilmoittautumaan kello 07.00 Leiko24 yksikköön, 2.krs." Ai siis ensi torstaina? Ei oo todellista! About 45 minuuttia aikaisemmin olin sanonut töissä Tommille, että taidan mennä nukkuun, kun pääsen kotiin. NO EN MENNYT! 

Oman elämänsä Aku Ankka

Lukkoonhan se meni

Polvi oli alkanut jäämään lukkoon yhä useammin. Ihan jostain mitättömästä pikkuliikkeestä ei sitten vaan tykännyt. Muistan, että puhuin Maikun kanssa facepuhelua, ja käänsin sängyllä kylkeä, ja lukkoonhan se meni. Muistan, että puhuin Tikkasen kanssa puhelimessa, ja kaivoin samalla kaapin toiseksi alimmalta hyllyltä jotain sambakrääsää. Ihan vähän jouduin kumartumaan, ja lukkoonhan se meni. Muistan, että käveltiin Makon ja Timon kanssa Hämeenkadulla pilkun jälkeen, ja lukkoonhan se meni. Muistan, että en puhunut kenenkään kanssa, enkä edes kävellyt, ja lukkoonhan se meni. Aloin meneen pieneen paniikkiin, joka kerta vähän enemmän. Tuntui, että polvi oli mennyt sijoiltaan, ja kipu oli pistävä. Jotenkin sain sen jumpattua auki lukosta, mutta pelkäsin, että joku kerta se sitten vaan jää lukkoon.

Soita ärsytykseen asti...

...oli mun motto sen jälkeen, kun kuulin magneettiin olevan jopa kolmen kuukauden jono. Yritin siis saada peruutusaikaa ja ylipäänsä nopeuttaa prosessia. Soitin sekä Hatanpään erikoispoliklinikalle että kuvantamiseen. Polilta kehoitettiin soittamaan kuvantamiseen. Kuvantamisesta taas pyydettiin soittamaan polille, ja mitä näitä nyt on. No soitinhan mä. Ja kun mä kerroin, että jotain taas polvelle oli käynyt ja lukkoonhan se meni, mutta jäi tosi kipeäksi eikä palautunut, niin polilta sanottiin, että se on sitten uus vamma ja pitää mennä uudestaan lääkäriin ja sieltä sitten lähete polille. No enhän mä tietenkään siihen suostunut. Ei sitten niin mitään järkeä. 

Soitin taas joku kaunis sateinen kesäkuun päivä sinne kuvantamiseen. Siinä kohtaa siellä oli mun numero, ja ne oli luvannut soittaa, jos tulee peruutusaikoja. Varmistelin tietysti, että onhan siellä mun tiedot edelleen ylhäällä, ja että eihän sattumalta olisi peruutusaikoja. No eihän niitä koskaan ollut.

Paitsi

Sitten kun mä olin kesäkuun alkupuolella kaksi päivää kestävässä koulutuksessa Helsingissä, niin tottakai niitä peruutusaikoja oli. Siis tottakai. 

Päivä 1:

- Niin et sinä sitten ihan vartissa ehdi tänne Hatanpäälle.
- No en ehdi.

Päivä 2:
- Se olisi tuossa reilun puolentoista tunnin päästä.
- No mä olen tänäänkin täällä Helsingissä, odotas mä katson nopeesti lähteekö Pendolinoa.
- Ai sä olet tänäänkin siellä! Tässä lapussa lukee, että sä olit eilen siellä.
- No mä olin eilenkin kyllä... Pendolino on just lähtenyt, en millään pääse.

Tässä kohtaa sallin antaa itselleni lempinimen: Oman elämänsä Aku Ankka.

Radiohiljaisuus

Mitä tapahtuu kun normaalisti paikasta toiseen suhaavan polvi rusahtaa?

Vastaus on yksinkertainen: Kyllähän se **tuttaa. Helsinki Samba Carnaval -kilpailua varten valmistelut ovat kuumimmillaan. Pukua on hitsattu, liimattu ja ommeltu ja vielä kerran ommeltu, ja edellisestä syksystä lähtien on tehty duunia tanssipaikan eteen. On vedetty tunteja, on talkoiltu, on opeteltu biisiä ja treenattu. Toinen jalka ikään kuin on jo tanssimassa kulkueessa, korkkarit jalassa mukulakivillä. Mutta se toinen ei. Oikeesti.

Vastaus on yksinkertainen: Kyllähän se **tuttaa. OnceInALifetime, korostan, OnceInALifeTime Cheerleading-projektin loppuhuipennus - hyväntekeväisyysshow on tulossa, ja treenattu on edellisestä syksystä lähtien. Toinen jalka ikään kuin on jo siellä lavalla, joustamassa kun otetaan heittoa koppiin. Mutta se toinen ei. Oikeesti.

Vastaus on yksinkertainen: Kyllähän se **tuttaa. Mutta ei se luovuta. Se kuvittelee, että kyllä se tanssii sitten Ruusun Karnevaaleilla loppukesästä. Toinen jalka ikään kuin on jo jälleen siellä mukulakivillä. Mutta se toinen ei edelleenkään. Oikeesti.

Vastaus on yksinkertainen: Kyllähän se **tuttaa. Mutta suhaa se silti about just sen verran minkä vaan pystyy. Polven mielestä varmaan liikaakin. Ikään kuin se olettaisi, että ihmisen pitää siinä kohtaa jäädä kotiin makaamaan kuukausitolkulla. Mutta se toinen ei todellakaan oleta. Oikeesti.

Vastaus on yksinkertainen: Kyllähän se **tuttaa. Se tekee mitä suomalainen tekee, kun näin käy. Toinen käsi ikään kuin on jo avaamassa korkkia. Mutta se toinen onkin jo avannut sen. Oikeesti.

Rapsahduksen jälkeen lääkäristä lääkäriin

Seuraavana päivänä lääkäriin...

Jos muistan oikein, oli polvi vasta rusahduksesta seuraavana aamuna eli 2.4. kunnolla kipeä ja turvonnut. Marssin - tai no oikeastaan ontuen tallustin Tammelakeskuksen terveysasemalle heti aamulla, koska puhelimitse ei aikaa lääkärille löytynyt. Sairaanhoitajan kautta sain päivystysajan. Lääkäri kyseli tapahtuneesta, ja näytin tietysti oikealla jalalla hyppyliikkeen, jossa polvi rusahti. Hän kysyi oliko mulla ollut aiemmin polvivaivoja. Ja olihan mulla joitain oireita jo taustalla.

Muistan esimerkiksi Riikan Sambaile-tunneilta yhden samba-reggae -koreografian, jossa oli reippaita lantion kaseja, joissa mulla muutaman kerran vääntyi naama, kun polvea vihlaisi, kun se lonksahti kiertoliikkeessä. Taisin sitten sitä liikettä myöhemmin vähän varoa. Muutoin en ainakaan muista, että sambatessa olisi polveen sattunut, ja ohjaamillani tunneilla olen ottanut muiden lämmittelyliikkeiden osana polvilämmittelyliikkeitä, että kylmiltään ei ole lähdetty treenaamaan.

Viime syksynä lähdin mukaan Tampere Daredevils -cheerleadingprojektiin, jossa tehtiin treeneissä erilaisia lämmittelyjä. Kertaakaan en pystynyt kyykkykävelyjä lämmittelyissä tekemään, ja joku toinenkin liike sattui polviin. Lisäksi monesti kun nousin sohvalta ylös, polvi lonksahti, mutta se ei aiheuttanut kipua. Milloinkaan ei mitään suurempaa jumia ole polviin tullut, vaan kaikki yllämainitut kiputilat menivät aina yhtä nopeaa ohi kuin mitä olivat ilmestyneetkin. En siis ollut varsinaisesti huolissani polvistani, mutta olisi ilmeisesti pitänyt olla.

Lääkäri totesi oirehaastattelun jälkeen ykskantaan, että mulla on kondromalasia. Kondromalasia on polvilumpion reisiluuhun niveltyvän rustoisen nivelpinnan vaiva, jonka kehittymiseen vaikuttavat polven rakenteelliset häiriöt, esimerkiksi voimakas pihtipolvisuus tai reisiluun nivelpintojen erikorkuisuus. Lääkäri lykkäsi mulle kondromalasiasta jonkun paperin käteen, ja kirjoitti sairaslomaa sekä ohjasi mut fysioterapeutille, jolta sain sitten mukaani kyynärsauvat, koska kävely sattui, ja askelta piti keventää. Kondromalasia ei kuitenkaan selittänyt polven rusahdusta.

KKK

Piti vain kärsivällisesti hoitaa polvea kolmen koon taktiikalla (kylmä, koho, kompressio) ja seurata tilannetta. Ja näinhän mä teinkin, mutta kivut ja polven liikerajoitukset eivät hellittäneet: Ei ollut pelkoakaan, että olisin saanut jalkaani suoraksi tai koukkuun. Kyykkyynkään ei ollut mitään asiaa, ei lähellekään. Polvea myös jomotti, ja kävellä piti päkiä edellä keppien tai kepin kanssa. Kantapäällä jos kokeili astua, meinasi taju lähteä. Opettelin siis kävelemään uudestaan siten, ettei jalka vahingossakaan suoristunut, ja satavarmasti fysioterapeutin mielestä täysin väärin. No eipä ollut oikeen muutakaan vaihtoehtoa. Itseäni viihdytin tosi-TV:llä ja Panacodilla.

Ja taas ja taas ja taas ja taas...

Pari viikkoa tapahtuneesta oli pakko taas mennä lääkäriin. Hän laittoi mulle lähetteen röntgeniin, ja taisin siltä istumalta käydä Hatanpäällä kuvissa. Keppien kanssa hyppäsin Tammelakeskuksesta taksiin, ja muistan, että taksikuski kertoili mulle matkalla vitsejä, mutta en muista niistä enää yhtäkään. Hauska setä. No eihän niissä röntgenkuvissa mitään näkynyt, mutta eipä oireetkaan helpottaneet. Mulla oli kontrolliaika samalle lääkärille vielä myöhemmin. Seuraavaksi hän laittoi lähetteen ortopedille. 

Ortopedin vastaanotolle oli melkoinen jono, tai ainakin se tuntui pitkältä odotukselta. Aika taisi olla lopulta 28.5. Sitä ennen ehdin jo pariin otteeseen käymään lääkärissä polveen liittyen. Toinen oli Tammelakeskuskessa taas päivystysaika. Sain kesken koulutus/työpäivän järkyttävän päänsärky-pahoinvointi-sydämentykytys-hengenahdistuskohtauksen. Tämä johtui ilmeisesti polvikipuun saamistani lääkkeistä. 

Se lääkäri oli huippu, Scott nimeltään. Suostui ottamaan mut vielä työpäivänsä päätteeksi, kun "kioski oli jo kiinni", kuten hän sen mainitsi. Eikä hän sitä piruillakseen maininnut, vaan siksi, että hoitajat olivat jo lähteneet talosta. Mulla oli siis tasan kaksi vaihtoehtoa: joko ottaa hänen tarjoamansa apu vastaan, tai suksia kotiin kärsimään. Miksen ottaisi hänen apua vastaan? Koska hän itse mainitsi: "En ole pistänyt tsiljoonaan vuoteen, mutta kyllä ma osaan!" Ei siinä tilanteessa neulakammoinenkaan voinut kieltäytyä, sillä apua oli saatava. Joten ei muuta kuin piikkiä persuuksiin. Yksi hutihan siinä tuli, mutta lääkäri heitti siinäkin kohtaa niin hyvää läppää, että ei tullut uusia traumoja. Hah, ja tämä lääkäri istui risti-istuntaan lattialle mun eteen mittanauha käsissään. Mittasi mun pohkeet ja polvet, koska olin huolissani turvotuksesta. Mutta ei mulla ollut laskimotukkoa. Se kävi selväksi siinä, kun lääkäri demonstroi tuolillaan roikkuen, miltä näyttäisi laskimoveritulpan aiheuttamasta kehkoveritulpasta kärsivä ihminen. 

Mur!

Siitä toisesta lääkärikäynnistä en tässä kohtaa kerro. Tulen siitä aivan liian huonolle tuulelle, sen verran paskamaista kohtelua sain Acutassa. Niittaan sen stoorin myöhemmin. Se tapaus on nimittäin vieläkin kesken...

Viimeinkin!

Pääsin ortopedin vastaanotolle toukokuun lopulla, ja olin odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Olin aikaisemmin soittanut pariin otteeseen poliklinikalle ja yrittänyt saada vastaanottoajan nopeammin. Eipä onnistunut. Ortopedin huoneeseen astuessani oli kulunut seitsemän viikkoa tapaturmasta, joka ei muuten ollut tapaturma, koska vakuutusyhtiö niin sanoi. Muutoinhan olisin jo aikaa sitten ollut ortopedillä. No joka tapauksessa hän tutki polveni liikeradat ja kysyi muutaman kysymyksen. Hänen arvionsa mukaan kyseessä oli joko kierukka- tai rustovamma. Magneettikuvaus kertoisi enemmän. Olin todella tyytyväinen, että sain magneettiin lähetteen, mutta en siihen, että hoitaja kertoi siihen olevan 2-3 kk:n jono.

"Mulla rapsahti aika pahasti..."

Johdanto

Nyt on elokuun 16. päivä, ja vasen polveni on pari päivää sitten tähystetty. Takana on jo yli 4 kuukautta elämää hajalla olevan polven kanssa. Alkukesästä taisin saada päähäni, että pidän polvibileet, kunhan polvi on taas kunnossa. Niitä odotellessa. Eilen sain päähäni, että alan kirjoittamaan polviblogia. Mitään tajunnanvirtaa kummempaa tekstiä ei ole odotettavissa, mutta kirjoittaminen on samalla terapiaa, ja tätä voi naureskella jälkikäteen. Lisäksi polven hajoaminen on rajoittanut elämääni enemmän ja pidempään kuin mikään muu, ja erinäisiä sattumuksia on matkan varrella ollut, joten juttua riittää.

Missä rapsahti ja miten?

Olin menossa Maikun (siskoni) kanssa esiintymään tuttavani miehen syntymäpäiväjuhliin huhtikuussa. Tiistai-iltana 1.4. töiden jälkeen olimme Maikun kanssa mun luona treenaamassa esitystä varten. Sovimme, että esitämme yhden sambakoreografian ja yhden samba-reggae -koreografian. Molemmat koreot olivat mun käsialaa ja melko uusia, joten päätimme kuvata koreografiat Maikulle muistinvirkistykseksi. 

Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Ihan ekalla otolla ei samba mennyt, mutta saatiin koreo parissa osassa purkkiin. Sitten oli samba-reggaen vuoro. Kesken kuvaamisen polvi rusahti hyppyliikkeessä. Mitään ihmeellistä hypyssä ei tapahtunut, ja muutenkin tanssin puoliteholla, koska tanssitila oli pieni ja tarkoitus ei ollut julkaista videota, vaan videolta piti nähdä vain liikkeet suurinpiirtein. Hauskaa sinänsä, että polven rusahdus on videolla. Olen sitä moneen otteeseen katsonut, mutta mitään erityistä polvea vammauttavaa siinä ei tapahdu. Polvi oli joskus kylläkin sambatunneilla ilmoittanut itsestään, mutta mitään isoa vaivaa ei ollut taustalla. Taidan myöhemmin kertoa oman analyysini siitä, mitkä asiat ovat polvivamman taustalla.

Missä se video on?

Tässä sängyssä maatessani kylmäpussi polven päällä pienessä lääketokkurassa, kaivoin polvivideon arkistosta, ja kokeilin ensimmäistä kertaa, miten iMovie toimii. Ehkä joskus opettelen sitä paremmin, mutta tällä erää menin about siitä, mistä aita on matalin. Mitä sitä sen kummempia selittelemään: kuvahan kertoo enemmän kuin 1000 sanaa, ja video kertoo - no ainakin muutaman.

Saanen esittää - polvivideo: